Olen ajatellut kirjoittavani aiheesta mielipidekirjoituksen tms. johonkin paikalliseen lehteen. Haluaisin valottaa oman kokemukseni kautta, miltä tuntuu kun on jätetty täysin yksin ja yhteiskunnan ulkopuolelle, joka ei tarjoa riittävää apua sitä tarvitsevalle.
Voin vain kuvitella että vanhukset ovat vielä pahemmassa jamassa kuin yksinhuoltajat, koska eivät terveytensä takia saa välttämättä enää ajaa autoa ja julkinen liikenne on mitä on. Täällä pikkukylässä missä asun, vanhukset pääsevät asioilleen ainoastaan taksilla. Palvelubusseja ei ole eikä muitakaan palveluja joita isommissa paikoissa on.
Itse kamppailin piinaavan yksinäisyyden kanssa noin kahdeksan vuotta. Siihen väliin mahtuu noin neljä vuotta parisuhde-aikaa, mutta siitäkin ajasta vuosi oli yksinäistä. Vaikka olin parisuhteessa hoidin kuitenkin kaikki lasteni asiat yksin, joka aiheutti yhdenlaista yksinäisyyden tunnetta. Kaikkein pahinta aikaa oli ne neljä vuotta, jotka olin ihan yksin. Odotin kaksi lasta yksin ja sen jälkeen kahteen vuoteen ei ollut vakituista parisuhdetta. Miten selviää raskaudenaikaisista liitoskivuista, puolentoista vuoden sairaalakierteestä, antibioottitiputusta vaatineesta kohtutulehduksesta tai muutosta yksin, ilman yhteiskunnan ja perheen tukea, ilman vakituisen työpaikan tuomaa rahallista tukea tai autoa?
Minäpä voin kertoa: siitä selviää huonosti! Viimeistä lastani odottaessani lapsen isä jätti minut kun olin ensimmäistä kuukautta raskaana. Kaksi viimeistä raskauskuukautta olivat todella rankkoja kun en päässyt kodistani minnekkään. Liitoskivut estivät jopa bussipysäkille kävelyn. Kävin kelataxilla lääkärissä ja palvelubussilla kaupassa ja muualla en sitten käynytkään kahteen kuukauteen. Niin paitsi kirkossa, jonne minut haettiin noin kerran viikossa autolla ystävällisten ihmisten toimesta. Ilman kirkossakäyntiä olisin varmaan hypännyt kolmannesta kerroksesta. Inhosin raskauttani, koska se teki minusta heikon ja haavoittuvan. Eikä ollut ketään joka olisi voinut auttaa.
Muistan myös sen, miten hoidin ensimmäistä lastani yksin neljän seinän sisällä ensimmäiset viikot sairaalasta paluun jälkeen. Kesähelteellä vastasyntynyttä ei voinut viedä paljon ulos, vaikka vauva oli sairaalasta paluun aikaan jo kahden viikon ikäinen. Välillä tuntui että kaksion seinät alkoivat kaatua päälle. Ystävistä oli apua mutta heistä ei saanut seuraa joka ilta. Vietin monta yksinäistä päivää ja iltaa vauvan kanssa kaksin asunnossani. (Kumma kyllä edes sosiaalitoimistosta ei kerrottu erilaisista perhekahviloista, joista kuulin vasta paljon myöhemmin.)
Yksinäisyyden keskellä heräsi pelko, että minulle sattuu jotain, ja lapset jäävät ilman huoltajaa. Pelko oli toisinaan niin voimakas, että ravasin lääkärillä tuon tuosta valittamassa jotain kipua. Minulta testattiin kaikki mahdolliset sairaudet, mutta isompaa vikaa ei löytynyt. Puolesta vuodesta vuoteen elin alinomaisen pelon kanssa, että minulla on rintasyöpä. Syöpää ei kuitenkaan löytynyt vaikka kävin kaksi kertaa mammografiassa. Sen sijaan löytyi isokokoisia rintarauhasia, jotka ovat normaaleja. Ei mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Sain myös iltaisin paniikkikohtauksia ja kärsin sydämen tykytyksestä, jota ei kuitenkaan saatu diagnosoitua, Sydänkäyrät olivat aina normaaleja.
Oli minulla toki oikeitakin sairauksia, kuten ihotulehduksia, josta kärsin 2,5 vuotta. Tuona aikana söin niin monta lyhyt -ja pitkäkestoista antibioottikuuria, että vatsa meni sekaisin vuosikausiksi. Tehtiin paksusuolentähystys jotta poissuljettiin muut ripulin aiheuttajat. Vastan tähystys on vielä edessä, mutta tuskin sieltäkään mitään löytyy. Sairaus, josta kärsin ja joka puuttuu sairausluettelosta, oli nimeltään yksinäisyys.
Yksinäisyys alkoi pikkuhiljaa irroittaa otettaan kun tapasin nykyisen mieheni. En enää pelkää kuolevani johonkin sairauteen puolen vuoden päästä, enkä myöskään pelkää niin paljon sitä mitä lapsille tapahtuisi jos poistuisin tästä maailmasta, koska mieheni on luvannut huolehtia heistä. Jos minulle sattuisi jotain, lasten isäpuoli hakisi oheishuoltajuutta käräjäoikeudesta ja lapset jäisivät asumaan hänen luokseen. Tyttöjen biologiset isät ovat jääneet heille olosuhteiden takia tuntemattomiksi.
Yksinäisyys on kuin varjo, joka hiipii vähitellen lähemmäksi, ja peittää lopulta kokonaan alleen. Sen jälkeen ihmisestä jää vain kuori, joka muistuttaa ihmistä, vaikka sisällä ei olisi enää mitään jäljellä. Kuori, joka ulkoisesti suorittaa kaikkia ihmiselle tyypillisiä asioita, kuten käy suihkussa, laittaa ruoan, käy töissä, vie lapset tarhaan ja hakee sieltä yms. Aurinko poistaa varjon ja toisten ihmisten seura poistaa yksinäisyyden. Olen todella kiitollinen miehelleni, että hän toi "auringon" elämääni. Nyky-yhteiskunnassa ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että on ystäviä tai sukulaisia, tai että heistä olisi mitään apua tai tukea yksinhuoltajalle.
Yksinäisyys oireilee muullakin tavoin, kuten kiukkuisuutena, riidanhaluisuutena, vihastumisena, jopa aggressioina. Kaikki varmaan ovat kuulleet helsinkiläisistä mummoista, jotka käyvät kiukuttelemassa lähikaupassa samalla kun ostavat maitoa. Suurkaupungissa ollaan ehkä yksinäisempiä kuin muualla, suurkaupungissa ketään ei kohdata. Maaseudulla sen sijaan tervehditään vastaantulevia ja jutellaan spontaanisti kassaneidin kanssa.
Yksinäisyydestä kasvaa ajan kuluessa mittava ongelma, jos sille ei tehdä mitään. Koska yhteiskunnan tukimuodot ovat niin rajalliset tässä olisi iso haaste erilaisille yhdistyksille. Lapsuudessani oli kodinhoitajia ja Mummon kammari ja vaikka mitä muita aputahoja. Nykyään tilanne on huomattavasti huonompi ja apua ei meinaa löytyä. Se olisi myös ystävällistä, jos vaikka samassa pihapiirissä asuvat voisivat auttaa toisiaan puolin ja toisin. Tällainen yhteisöllisyys on Suomessa erittäin harvinaista ja siksi sitä kaivattaisiinkin kipeästi.
